Viikot vierivät

Viikot vierivät kauheaa vauhtia tällä matkallani nimeltään Uusi ura. Yhtenäkään päivänä ei ole harmittanut lähteä töihin, mutta toki välillä olen kokenut riittämättömyyden tunteita, kun on niin paljon opittavaa. Silti tunnen olevani juuri oikeassa paikassa, tekemässä sitä mitä sydämeni on halunnut jo pitkään.

Uuden uran lisäksi tähän matkaan kuuluu tosiaan myös uusi koti. Koti tuntuu jo täysin kodilta, vaikken olekaan ottanut stressiä irtainvarastossa pinottuna odottavista purkamattomista muuttolaatikoista tai "väärän"värisestä keittiönpöydästä. Toki niitä laatikoita käyn läpi vielä pikkuhiljaa, mutta valtaosa purkamattomista saa jäädä varastoon tai konmaritan niiden sisältöjä pois. Myös keittiön pöytä tulee vaihtamaan väriä, mutta ehtiihän tuon. Nelijalkainen ystäväni on sopeutunut uuteen kotiin hämmentävän hyvin - ei minkäänlaista eroahdistusta haukkumisen tms. muodossa, vaikka olin siihen varautunut. Mamman kulta on selvästi ymmärtänyt, että tämä on nyt meidän kahden muodostaman lauman KOTI. ❤️

Toivoin yhdessä viimeisimmistä Espanjan postauksista kolmea asiaa: uutta kotia, uutta työtä ja taitoa pitää kiinni stressittömästä elämänasenteesta, jonka makuun pääsin 2,5 kuukauden reissussa. Kuten jo aiemmin kirjoitin, niin kaksi ensimmäistä toteutui jopa odotuksia nopeammin ja kun samana päivänä sain uuden kodin avaimet ja aloitin uudessa työssä, niin siinä jos missä olisi ollut hyvä tilaisuus lipsahtaa takaisin stressimoodiin. Vaikka stressi pienissä määrin onkin ajoittain ulottanut lonkeroitaan taas elämääni, niin olen ollut ilahtunut siitä miten hyvin olen kuitenkin onnistunut karistamaan sen aina irti. Olen oppinut elämään hetkessä, ottamaan palauttavia minitaukoja kesken työpäivän ja lenkillä olen useimmiten vain ja ainoastaan siinä hetkessä koiran kanssa. Olen tietoisesti ollut ahnehtimatta kauheasti uutta ohjelmaa elämään (edes kivaa uutta harrastusta) ja sen sijaan sallinut itselleni lepoa ja palautumista uuden elämänvaiheen alkutaipaleella. Ehdin kyllä aloittaa uuden harrastuksen, opinnot tms. myöhemminkin - ja jos en ehdikään, niin ainakaan en päädy hautaan loppuunpalaneena. Ilmeisesti piti riittävän kauan hakata päätä seinään, kohdata elämäni pahin kriisi ja hypätä rohkeasti tyhjän päälle ennen kuin tämän hidastamisen ja stressittömyyden taidon oikeasti sisäistin. Toki olisin toivonut, että olisin ollut nopea oppimaan tässäkin asiassa eikä olisi tarvinnut tämmöistä reittiä kulkea, mutta näköjään joitain asioita täytyy opetella kivun kautta.

Tällä hetkellä nautin matkasta kaikessa rauhassa päivä kerrallaan, mutta unelmia unohtamatta. Paljon on vielä haaveita ja tavoitteita, mutta juuri nyt on hyvä näin. Nautin maisemista ja matkalla olemisesta kiirehtimättä paikasta A paikkaan B. Paljon on vielä työstettävää, mutta olen oppinut hyväksymään sen, että jotkut asiat vaativat aikaa enemmän kuin toiset. Keskeneräisyys, epätäydellisyys, haavat ja arvet voivat tehdä elämästä jopa kiinnostavamman kuin täydellisyys (tai ainakin se, mikä näyttää ulospäin täydelliseltä). Koska olen toipuva perfektionisti, niin tuon hyväksyminen ei todellakaan ole minulle mikään itsestään selvyys, mutta päivä kerrallaan uskon tuohonkin aina vain enemmän.

Tästä päivästä kiitollisena, huomista ilolla odottaen. 🌹